Elämäni totuuksia

Nyt on aika vähän sanoja. Mutta kirjaanpa ylös, että muistan taas: hyvä seksi pelastaa maailman! Ainakin mun henk.koht. maailman. Loppukuun voikin hymyillä.

Game over

Edellinen aiheeseen liittyvä kirjoitus oli vielä preesensissä. Nyt tuoreessa imperfektissä. Sen kunniaksi pientä kertausta haikailevalle pikku-päälleni vielä.

Koko kesän siis otin vaihteeksi huonoa kohtelua vastaan. Vaikka puolustuksesi on sanottava, että eihän sitä tajua välttämättä kuin tosi pikkuhiljaa. Tulee enemmän ja enemmän juttuja, jotka eivät ihan täysin mene kuten olisi toivottavaa, joutuu mietiskelemään tihenevään tahtiin, että eihän voi löytää just täydellistä miestä, että unelmista saa maksaa hinnan, ja lopulta tajuaa, että ei oikein kehtaisi kertoa ystävilleen miten tuoreessa rakkaussuhteessa kohdellaan. Siinä kohtaa hälytyskellot. Vedän puoleeni ilmeisesti miehiä, joilla herää vastustamaton halu nujertaa mut jotenkin. Vedän kyllä sitten muunkinlaisia, onneksi. Niissä roikunkin sitten loppuun asti. Mutta nyt kuitenkin oli tosi helpottava huomata, että mulle on kehittynyt terve käsitys siitä, että minun ei tarvitse tyytyä huonoon ja minua ei saa kohdella huonosti. Paljon on vielä opittavaa – reaktionopeudessa ois edelleen parantamisen varaa ja vaikka olisi ehkä aiheellista, en heittäytynyt yhtään hankalaksi lopussakaan. En ihaile rettelöintiä, mutta välillä mietin, että pitäisikö munkin joskus oikein kunnolla pimahtaa ja vaatia kunnon kohtelua. Pulppuan aina ymmärrystä toisen menneisyyden traumoja ja nykyhetken ongelmia kohtaan ja unohdan sen, että mua itseä sattuu ruma kohtelu ja unelmien hajoaminen. Ja mullakin on niitä traumoja riittämiin, jo ennestään.

Kesän suhde tuli tuossa ehkä puitua aika yksipuolisesti ja täältä loppumisen kantilta. Olihan siinä hetkensä. Kova, kova ihastuminen. Kesän alkuun ja ihastumiseen, ainakin osittain. Herkkä, varovainen ja niin kuolettavan eläimellinen mies. Eläin olikin sitten kovin rikkinäinen sellainen. Ja reagoi alistamalla ja arvostelemalla, kun tunsi että ei ole vahvoilla. Että ei ehkä riitäkään. Eihän sitä pysty toiselle vakuuttamaan, että toinen riittää, jos se ei itse siihen usko.

Hemmetti, kun mun elämä on koko ajan kantapään kautta oppimista. Kaikenlaista on kokeiltu myös näissä suhdekuvioissa. Vaikka asiat olisivat ”paperilla” kuinka hienosti eli miehellä oli hyvä työ, kivoja ystäviä, suloiset lapset, hyvät välit menneisyyteen, rahaa, aikaa ja suuri halu ja kyky palvoa elämänsä naista. En pystynyt pusertamaan ihastumista ulos itsestäni ja inhosin itseäni, kun en heti tajunnut lopettaa. Ja toisaalta vaikka asiat olisivat ”paperilla” aika, hmm, kehnosti, niin minun superihastumisen piti riittää voittamaan kaikki esteet, jopa se, että vastapuolella lopahti usko täysin. No ei riittänyt ei.

Mietin muuten sellaista teoriaa, että toteutanko nyt jotain lopullista synninpäästörituaalia siitä, että jätin aviomieheni aikoinaan. Antaudun mahdottomiin suhteisiin ja tulen jätetyksi - itse en yleensä tee aloitetta lopettamiseen, vaan hakkaan päätä seinään loppuun asti. Kerta kerran jälkeen. Ei yleensä tunnu tietysti oikein missään, kun en ole täysin tunteella mukana, mutta silti vaikuttaa mieleen ja itsetuntoon. Teoriaa tukee eron toinen osapuoli – montakohan naista ex on jättänyt yleensä viikon, kahden tapailun jälkeen antamatta mitään mahdollisuutta tutustua kunnolla, selvitellä asioita tms.? Ainakin yli kymmenessä mennään. Miksei eronneisiin ihmisiin voisi laittaa jotain varoitustarroja? ”Keskellä erokriisiä - erityisesti herkät ihmiset pysytelkää kaukana”. Luonnonlakina nuo kaikkein akuuteimmat kriisipesäkkeet ovat tosi vetoavia avoimuutensa ja haavoittuvuutensa takia - yritä siinä sitten meitä vastustaa :) Vaikka no omalta kohdaltani tuo aika on onneksi ohi. Mutta erokriisi voi kyllä jälkioireilla kokemuksieni mukaan pahastikin vielä vuosikausien jälkeen.

Tänään konkretisoitui kaksi matkasuunnitelmaa. Ihanaa!

Torstaita kaikille

Tämän päivän aatokset:

* Iltapäiväkerhot ovat jumalainen asia yksinäisille vanhemmille.

* Pyöräilykypärä saattaa minut edelleen, kuten nuorempanakin, sellaisen hulluuden tilaan, että luulen olevani liikenteessä ”kuolematon” se päässä.

* Ei ikinä musiikkia minulle korviin pyörän selässä.

* Hyvät välit ex-mieheen ovat kullanarvoiset lapsen kannalta.

* Minun on oikeasti joka päivä katsottava lapsen koulureppuun, kysyttävä läksyt, huolehdittava lapsi t-a-s-a-n kahdeksaksi kouluun, allekirjoitettava reissuvihko, huolehdittava onko aamupalaa – minun! Olenko minä nyt se velvollisuudentuntoinen ja kaikesta huolehtiva vanhempi. Miten tää iski nyt jotenkin lujaa just tänään?!

* Jos loman jälkeen sähköpostissa on parisen sataa viestiä ja puhelin soi jatkuvasti, niin joku mättää. Olen jo nyt lomantarpeessa.

* Rehellinen nälkä on ihana asia!

Release me

Johan helpotti! Eilinen postaus selvensi tunteitani. Tänään kirkas huomio: minua ahdistaa, koska en saa sitä mitä tarvitsen ja yritän väkisin vääntää suhdetta sellaiseksi mitä se ei ole eikä tule olemaan. En saa läheskään tarpeeksi läheisyyttä, aikaa tai huomiota. Olen saanut jo useamman kerran osakseni arvostelua ja myös arveluttavan alistavia "vitsejä". Myös punnitessani monia pieniä käytännöllisempiä juttuja, tajuan saavani todella vähän vastinetta sille mitä itse olen ollut valmis panostamaan. Joudun olemaan varpaillani sanomisissa ja riitatilanteissa (joita nyt ei mielestäni vielä edes tarvitsisi kahden aikuisen suhteessa olla tullut edes vastaan) vastapuoli menee mykäksi kykenemättä osallistumaan tilanteen purkamiseen keskustelemalla. Tässä kärjistetysti. Toki miehessä on paljon hyvääkin ja joku tajuton vetovoima minuun. Silti: mitä ihmettä minä tuosta suhteesta saan?? Toki pieni suru puserossa - pettymys siitä, että en edelleenkään saanut sitä niin kovin kaipaamaani vakavaa ja tasapainoista suhdetta elämääni. Mutta päällimmäisenä riemukas olo. Minähän alan oppia! En anna kohdella itseäni enää huonosti (kuin hetken...). En ole enää niin tarvitseva ja hädässä, että tyydyn muuhun kuin sellaiseen suhteeseen, jossa on täysin hyvä olla. Jonkun muun mielestä on varmaan käsittämätöntä, että tästä itsestäänselvyydestä olen niin tohkeissani. Minun elämässäni tuo on edistysharppaus. Ehkäpä kohta olen valmis olemaan tyyni tässä omassa, kokoonkasaamassani elämässä ilman mitään paniikinpoikastakaan löytää se "the" suhde. Silloin olen toipunut erosta ja vihdoin omilla jaloillani. Toivon silti, että en silloinkaan menetä kiinnostusta saati uskallusta uuteen suhteeseen. Enkä näin usko käyvänkään. Tosi hyvältä tuntuu ajatus, että ihmisiin tutustuu rauhassa ja avoinna kaikille. Tiedän kyllä, että jossain vaiheessa kirjoitan epätoivoisena siitä, miten mahdotonta on löytää sopivaa, vapaata kohdetta edes tutustumiseen, vaikka kuinka olisi kaikelle avoin :) Mutta siihen asti myhäilen täällä tätä hataraa löytymässä olevaa itsenäisyyttä.

Päivän kyyneleet tuli aamulla ekaluokassa. Voi niitä!

Tällä välin

Johtui se blokki muustakin. Hiukan oikeastaan nolottaa ja ahdistaa, mutta kerrotaan kuitenkin. Ihastuin tulisesti kevään lopulla. Puolittain järjestetysti tapasin karismaattisen miehen, jolla tiesin olevan etsinnässä nainen elämäänsä. Ihastus syttyi ensisilmäyksellä. Ja molemmin puoleisesti – jos jotain, niin osaan vetää show’ni hyvin. Mies oli aika erilainen kuin aiemmat ihastukset, monella tavalla. Mutta yhtä kaikki tuntui aidosti tosi kiinnostavalta ja viehättävältä. Halusin tehdä selvän pesäeron kevyisiin suhteisiin ja aloitimme rauhallisen etenemisen (selkokielellä: seksiä siis pidättelin jonkun aikaa). Hyvin nopeasti show-naiseuteni rapisi ja minusta tuli epävarma, hylkäämistä pelkäävä pikkutyttö: TYKKÄÄKÖ SE MUSTA? Lähes kaikki huomio meni siihen, kun mietin tykkääkö se ja vaikka tykkäsikin aluksi, niin onko sen ihastuminen hiipunut jne. Tämä on minun helmasyntini näissä suhdeyritelmissäni aina – en keskity tarpeeksi siihen, että rauhassa tutustuisin ihmiseen ja kuulostelisin miltä minusta itsestäni tuntuu. Haluan vain, että minusta pidetään eikä ikinä hylätä. Järjellä tajuan, että vaikka intuitiivinen ensi-ihastuminen onkin tärkeä, niin vasta tutustumalla ajan kanssa voi toiseen todellisesti rakastua ja mahdollisesti alkaa rakastaa. Haihattelen vahingossa jo vaikka mistä (ihme etten nytkin harjoitellut salaa ”uutta” nimeäni kirjoittamaan) ja vahingossa ripustaudun. Tavattiin paljon: kahden, lasten kanssa, sukujakin. Äh, lapset harmittaa nyt – vaikka silloin tuntui luontevalta ja otin suurena luottamuksen osoituksena, että mies jossain vaiheessa ehdotti tapaamista, koska on pitänyt hyvin suojattuina lapsiaan. Tavattiin monenlaisissa tilanteissa. Oli aina hyvä olla yhdessä. Mutta aina kun ei oltu yhdessä, hypin seinille – onko mikään totta? Miksei se jo soita tai edes kirjoita mitään? Onko se hylännyt mut?? Pistettä ei olla pantu. Vielä. Rakentavasti ei olla kyetty keskustelemaan asiasta. Kumpaakin ahdistaa. Käyttäydyn kaikkea muuta kuin tasa-arvoiseen kumppanuuteen kykenevä nainen.

Tein tunnelukko-testin (kiitos Sola – jos joskus löydät taas tänne takaisin). Olen ennenkin aiheeseen törmännyt. Hylkäämisen pelko on minulla poikkeuksellisen määräävä piirre. Lapsuudessani on kipeitä, hylkäämiseen liittyviä tapahtumia, jotka kummittelevat taustalla. Testin kuvaus ko. tunnelukosta tuntuu erittäin tutulta. ….”Koet suhteisiin kuuluvat tavalliset erotilanteet ahdistaviksi etkä luota siihen että suhde kestäisi erot. Tulkitset herkästi toisen tekemisiä tai tekemättä jättämisiä eroaikeiksi ja saatat ylireagoida niihin, vaikkapa siihen kun toinen ei vastaa puheluusi tai tekstiviestiisi. Saatat ajatella, että jos toinen ei ole kanssasi nyt, hän ei kohta ehkä ole kanssasi lainkaan. Vaikka suhde olisi vakaa, se luultavasti tuntuu vain väliaikaiselta - ikään kuin se olisi koko ajan vaakalaudalla. Saatat itse epätoivoissasi uhata erolla, ikään kuin testataksesi odotustasi - joko suhde nyt päättyy.”…..

Toisaalta mietin myös, että onko tarpeeni löytää kumppani niin voimakas, että en kauheasti välitä kuka kohde on, vaan pusken vain hampaat irvessä parisuhdetta ja uusperhettä kokoon. Kohtalaisen pelottava skenaario tämä! Ahdistaako minua sittenkin eniten sen takia, että itsekin jotenkin tajuan, että ei meillä tule onnistumaan ja silti väkisin väännän ja roikun. Halusinko alun perinkin vain hurmata taas uuden miehen? Välillä ainakin tekee selkeästi mieli heittää hanskat tiskiin ja valloittaa uusi mies – se on paljon helpompaa kuin kohdata kaikki nämä omat kipupisteet. Tunnun niin älyttömän epäkypsältä. Pelottaa vietävästi, että satutan toista omaa pienuuttani ja kypsymättömyyttäni. Mieskin on kovin herkkä ja koviakin kokenut. Välillä tuntuu, että olen vaarallinen muille ja itselleni, joten minun kannattaisi pysyä erittäin kaukana kaikista uusista ihmisistä. Ja kuitenkin kaikkein kipeimmin elämääni haluaisin rakastavan, pysyvän kumppanin. Haaveeni ovat melkoisen perhekeskeisiä. Erostani on jo vuosia. En tiedä miten kauan tasapainoisen itsenäisen minän kokoaminen voi kestää?

Eron jälkeisten suhdeyritelmieni kohteet ovat olleet lähinnä varattuja tai sitten niitä joista en ole itse kovinkaan välittänyt (yrittänyt kovin ihastua, kun minuun ollaan oltu ihastuneita). Molempiin varattuihin kohteisiini olen ollut ”rakastunut”. Olen ollut niissä suhteissa tavallaan vaativa ja rohkea – riehunut ja halunnut. ”Tavallaan” on tuossa lauseessa tärkeä sana. Ja aina miehet ovat pysyneet ja kestäneet kaiken ja aina vaan pitäneet minua jalustalla. Ja jalustalla on helppo pitää sellaista, jota ei tarvitse kohdata ihan tosissaan ja jonka suhteen on aina hiukan huono omatunto: kun se ”rakastaa” niin paljon ja itse ei pysty lupaamaan ikinä sille sitä mitä se ”haluaa”. Lastani en sentään muuten ole näihin sekoittanut – muutamaa poikkeusta lukuunottamatta (tämä kesäinen ja yksi aiempi vakavamman tuntuinen tapaus).

Tässä siis minun kevään ja kesän kiihdyttävin osuus - ja samalla osasyy kirjoittamisblokkiin. Ilmat kesälomalla oikeastaan suosivat – satuin olemaan yleensä sopivassa kohdassa Suomea. Urheilin liian vähän, söin liikaa, join liikaa, remontoin kotia ja tapasin ystäviä & sukua. Syksy ja arki tuntuvat oikein hyvältä, uuden alulta.

Tänk om jag har fel

Takaisin täällä. Keväällä tuli totaalinen ahdistus ja sitä myötä blokki tästä "paljaana olosta". Pelkäsin jostain syystä kovin, vaikkakin aika kohdentumattomasti, että joku tunnistaa minut. Kuka se joku voisi sitten olla ja kelle en kirjoituksiani haluaisi näyttää? En tiedä, mutta kirjoittamiseen tuli ylittämätön kynnys heti alkuunsa. Kesän aikana huomasin, että en muista tunnelmia, kokemuksiani ja niitä mahdollisia satunnaisia ahaa-elämyksiäni ellen kirjoita ja haluaisin kovin muistaa. Uskon ehdottomasti kirjoittamisen asioita selkeyttävään voimaan. Perinteinen päiväkirja tuntuu kuitenkin jotenkin liian hitaalta välineeltä - kirjoittelen aika nopeasti koneella vs. käsin ja kone on aika pitkälti aina mukana. Tämä jakaminen on tässä vaan uusi ja hiukan ristiriitainen aspekti. Ristiriitainen siinä mielessä, että paljauden ja itsensä alttiiksi laittamisen pelottavuuden vastakohtana toisten teksteistä saan itse usein paljon iloa, tuttuuden tunnetta ja lohdutusta. Jospa joku vastavuoroisesti ilahtuisi näistä minun. Siksi pistän vaatimattoman lusikkani uudestaan soppaan.

Sopasta puheenollen, en ole edelleenkään sisäistänyt avioeron jälkeen sitä, että voin tehdä itselleni lapsen poissaollessa myös hyvää ruokaa sen sijaan, että hotkin hätäpäissäni leipiä, pikaisia pastoja jne. Jotenkin tuntuu niin vajaavaiselta kokata pidemmän kaavan kautta ja sitten ei kukaan ole jakamassa "ponnistelujen" tulosta. Sitä paitsi tekemäni ruoka ei minusta maistu ikinä kovin erityiseltä - ainakaan heti, esim. seuraavana päivänä kyllä. Ja siis en usko olevani mikään hirvittävän huono kokki ja pidän hyvästä, huolella tehdystä ruoasta yleisesti ottaen tosi paljon. Jotenkin se valmistusprosessi vie osittain ilon ja innon syömisestä? Tänään kuitenkin inspiroiduin kokkaamaan itselleni - helppoa ja vaivatonta ruokaa tosin, mutta ainakin edes lämmintä. Lopputulema oli juuri kuvailemani. Hekumoin eilisestä asti mielessäni ihanasta kermaisesta kanttarellikastikeesta ja hyvistä perunoista. No nyt ne sitten äsken, äkkiä ja puolihuomiossa, vetäsin ilman suurempia nautinnonväristyksiä. Kanttarellit ovat yksi erityissuosikkejani, joten kenen tahansa muun (no joo lähes) kastike olisi moisia aikaansaanut helpostikin. Hölmöä omata tällainen oma ruoka -antipatia.

Typynen menee tiistaina kouluun. Jännää ja hiukan itkettävää. Päiväkodin kevätjuhlissa katselin hämmentyneenä, kun osa vanhemmista nyyhki kouluunmenevien esityksessä. Minuun ei jotenkin uppoa (hemmetin viivi, tästä verbistä tulee nykyään automaattisesti sanapariksi mieleen "mokkakikkeli" - pervoa!) niin tarkoitushakuinen touhu tai sitten satuin olemaan jotenkin poikkeuksellisen kyynisellä tuulella - lapset oli laitettu ruusut kädessä riviin laulamaan jotakin uskonnollissävytteistä laulua, jossa pyydettiin varjelua koulutielle ja muualle. Sen sijaan nyt kun katselin tuota uudenkarheaa, pientä koulureppua roikkumassa ovenkahvassa tiistaita odottamassa, pääsi pikkuinen itku. Onko se jo niin iso.

Toivottavasti mulla ei mene pupu taas pöksyyn kirjoittamisessa. Tämä on kuitenkin aika kivaa.

Antaudu tunteesi valtaan

Ihan täyttä syvyyksissä rämpimistä viimeiset kolme päivää. Rämpimisen lisäksi olen myös syönyt vähintään puolet lähikaupan antimista. Ja siitä vihdoin tajusin katsella kalenterin suuntaan - ai niin nyt on loppukuu taas. En ole ihan vielä sisäistänyt näiden 20 vuoden aikana tätä naiselliseuden tuskallista puolta (joo siis en ole 20 v ;)). Ehkä tätä on hankaloittanut vaihtelevuus eli, että läheskään aina ei ole näin vaikeaa. En tiedä pitäiskö huolestua, kun kotimatkalla toivoin hartaasti ja itku silmässä, että joku alkais aukoa mulle päätään jostain, että saisin oikein kunnolla purkautua... Voi raukka, joka sen kihisevän raivon ja itsesäälin ois saanut niskaansa. Nyt lenkin jälkeen mietityttää, että miten reunalla mennään siinä, että lähteekö multa ihan täysin tilanteet käsistä. Ehkä tossa on sama turvavyöhyke, kun siinä, että omiin lapsiinsa harva käyttää mitään järeitä kurituskeinoja, vaikka kaikki lapselliset varmaan tietävät, miten kireelle pinna saattaa välillä kiireessä ja väsymyksessä pamahtaa. Jotenkin se lopullinen napsahdus jää tulematta.
Jotenkin mä silti pidän ehdottomasti tästä omasta hiukan liioitellustakin tunteiden vuoristoradasta - siellä huipulla sitten kun on aivan ihanaa! Ja pohjalla yrittää muistaa, että parempia aikoja tulossa.

Huomenna reissuun. Ei pakattu. Ei vaihdettu rahaa. Tukka vielä likainen (istahdin juoksulenkin jälkeen tähän koneen ääreen). Ja ensin edessä tiukka duunipäivä. Miten näin aina...

Aurinkoista ja lämmintä (kerrankin!) Vappua kaikille!

Perjantaiblues

Elämä? Onko tämä sitä? - katsottiin tytön kanssa hauskat kotivideot ja tartu mikkiin. Mä fantasion Sami Hintsasesta ;) ja join kolme perjantaiolutta. Typy joi muumilimsaa. Miten sitä pitäs elää, kun tää on ihan nysväämistä. Toi lapsi on hienointa mun elämässä ja silti ikävöin koko ajan tästä muualle. Miksi mun pitää pelastaa miehiä? Kuka mut pelastaa? Itseä ei ilmeisesti kiinnosta. Olen diagnosoinut itsessäni sen, että viehätyn vain tietynlaisista miehistä – miten niitä kuvaisi, jotenkin ”on the edge” –tyyppejä. Karismaattisia, mutta itsetuhoisia ja arkeenkykenemättömiä? Isäni ja ukkini. Sieltähän niitä löytyy. Ukki tappoi lopulta itsensä. Isä ei sitten lopultakaan, tai ainakaan perinteisellä tavalla.

Ja miksi tää pyörii miesten ympärillä ylipäätään? Olen siitä usein sairaan vihainen ja pettynyt itseeni. Itse halusin erota. Itse halusin tämän itsenäisyyden. Itse halusin itseni. Ero oli ihan pakko joo. Mutta miksi nyt elämä ilman miestä on niin tyhjää. Eikö mun pitäis riittää? En tiedä onko muilla parisuhteettomassa tilanteessa olevilla samanlaista oloa. Olen totaalisen kyllästynyt siihen, että haluaisin niin kovin löytää The Miehen. Tunnen itseni onnettomaksi, kun jotenkin en osaa elää itsenäisenä. Sinkkuudesta kehotetaan nauttimaan (olettaen, että se on välitila ilmeisesti). Kaikki on lopulta yksin. Ei voi löytää rakkautta, jos ei ole täysin tyytyväinen omaan eloonsa. Se tulee sitten, kun olet valmis. Sitten vasta voi löytää, kun lopettaa etsimisen. Käy reippaasti ja avoimin mielin uusissa paikoissa, harrastuksissa jne. Plääh! Osa ohjeista vielä täysin ristiriitaisia. Minä haluan olla jollekin tärkein, minä haluan jakaa elämää, minä en halua olla itsenäinen, minä haluan hellyyttä, läheisyyttä ja kaikkea. Olin todella pitkään siinä uskossa, että kaikki normi-ihmiset, jotka parisuhteen haluavat saavat sen. Toki esim. Helsingin tilastot siitä miten paljon ihmisiä asuu yksin ovat hieman huolestuttavan suuria tämän uskon valossa. Muutaman kerran olen saanut epäilyjä, että rimani on korkealla. Ei, kun se on oikeastaan ihan helvetin matalalla - ei mitään erityisiä ulkonäkökriteerejä (heh, kovin lihavan miehen kanssa ois ehkä hiukan hankala harrastaa seksiä :)) , ei koulutuskriteerejä, ei erityisiä samisharrastustoiveita, ei väliä onko lapsia vai ei. Mutta myönnän, että toisaalta rima hipoo taivaita - pitää kolahtaa mulle. Se on aika problemaattista tämä nykypariutuminen, ainakin tällä toisella kierroksella. Esim. mulla oli jo se ydinperhe, enkä ole varma onko se konsepti jatkossa sopivin. Mulla on lapsi ja omat tulot. Perhe ja ystäviä. En tarvitse miestä mihinkään kovin järjellisiin tai perinteisiin juttuihin. Puhtaasti tunnepohjalta ja täysillä.

Täällä kärvistellään. Ikävöidään mahdottomia miehiä kipeämmin kuin uskoisi. Suhtaudutaan tulevaisuuteen välillä jopa arasti tai alistuneesti. Liian harvoin riehakkaasti ja toiveikkaasti. Oliko se minä, josta piti tulla mitä vaan?

Kevätleideilyä

Kevyempiin tunnelmiin päästiin illalla. Neidin kanssa kevätvaatteita ostamassa. Pelleiltiin sovituskopeissa ja saatiin yllättäviä kehujakin typyn päällä olleesta asustuksesta. Paljastin kehujalle, että vaatteet oli ex-miehen valitsemat ja hankkimat. Olin naimisissa aikamoisen tyylitaiturin kanssa. Toivon, että tyttö perii sen pettämättömän tyylitajun. Siihen sivujuonteena kuuluu ilmiömäinen kyky ostaa toisille täydellisen sopivia lahjoja. Sitä taitoa ihailin aina kovin ja sen hedelmistä pääsin itse usein aikoinaan nauttimaan. Itse yleensä yritän parhaani, mutta lopulta joudun osoittamaan rakkauttani ostamalla läheisille lahjoja, joista itse pidän. Kertoo ehkä jotain huonosta mielikuvituksesta tai eläytymiskyvyttömyydestä? Hassua, kun kumpaakin toki itse mielestäni omaan roppakaupalla :)

Mut miten se jalka nousikin niin kepeästi korkkareissa ja kevättakissa tuolla ilta-auringossa! Tuolla ihan ytimessä käyminen piristää mua lähes aina tolkuttomasti. Siemailin lopuksi lasin viiniä ja typy söi jäätelön, siinä ihan terdellä Espalla - ministi toki jäässä, mut pakko alottaa jo ulkokausi. Tuijottelin kepeästi kaikki mahdolliset mukavan näköiset tyypit. Eikös se Nicke Lignellkin aikoinaan bongannut Raakelinsa jostain kaffelta tämän tyttären kanssa? Muistan lukeneeni, että tytär oli kontannut koko ajan Nicken luo ja väkisinkin ottanut huomion. Hmm, toi typy on pikkusen varttunut siihen, mutta jotain muuta taktiikkaa voisi kyllä suostua koittamaan.

Kotimatkalla mietin varovasti, että jospa ei olla ihan niin syvällä enää. Oisko ollut vaan ohimenevä takapakki tarinassa. Jos vaan pysyisi toivo yllä, että sielunkumppaneita on olemassa ja kohdattavissa. Ja odotellessa voi nauttia elämästä näin. Keväällä toivoa on onneksi hiukan helpompi pitää yllä.

Aloin jo kirjoittaa mietteitä parisuhteettomuudesta ja toisen kierroksen ongelmista, mutta taitaa sittenkin olla paras jättää huomiseen. Nyt vielä pikkusen töitä ennen unia.

Ai niin, pahoittelut kaikkea muuta kuin keväisestä pohjasta! En ole yhtään perillä mistään pohjajutuista tai muistakaan tämän formaatin teknisistä hienouksista (vielä) ja musta on mulle aina musta.

Unia!

Se on minä joka murenee

Miten tulikin aloitettua juuri nyt. Melkein kuin olisin tahallisesti tehnyt tähän alkuun hiukan draamaa, jotta kirjoittaminen lähtisi paremmin käyntiin.

Aikamoiseen notkahdukseen itseni olen päästänyt pitkästä aikaa. Viikonlopulta löytyy puhelimen lähetetyistä pitkä viesti. Anelen, että ottaisi jotenkin elämäänsä – en vaadi mitään, siedän kaikki olosuhteet, opettelen tulemaan toimeen ihan pikkumurusella, kunhan ei tarvitse kokonaan luopua. Viestissä vaikutan jotenkin oudon vahvalta. Olen huomaamattani naamioinut viestin sellaiseksi, että se vaikuttaa vahvan naisen tarjoukselta: Tästä ei nyt sitten tullut mitään, mutta kun meillä on tämä arvokas ja kaunis yhteys välillämme, eihän hölmöt kokonaan hukata sitä. Keksitään joku keino jatkaa hallitusti, niin ettei raasta kumpaakaan liikaa. Jatkossa aion käyttäytyä kontrolloidusti, en huuda ja mesoa, en vaadi, ymmärrän että olet kriisissä ja isoissa vaikeuksissa. Ymmärrän senkin, että rakkaus ei aina riitä, jos olosuhteet mättävät. Viestin jälkeen hetken uskoin siihen itsekin ja teki jumppaan mennessä mieli halata kaikkia vastaantulijoita. Sitten se usko loppui. En minä ymmärrä edelleenkään miksi rakkaus ei riitä. Haluan pelastaa. Jos on päästävä eteenpäin, en pääse jos roikun toivossa. Rakastan liikaa, jotta voisin olla vielä ystävä.

Mistä notkahdus lähti? Viesti kuukausien sovitun hiljaisuuden jälkeen. Tuletko? Tulenhan minä. Siinä sylissä olisin antanut pelottavan paljon, jos vain olisin saanut sen jatkumaan. Missään ei ole niin rauha. Ikinä ei ole ollut kukaan niin lähellä. Ne neljä tuntia syöksivät minut jonnekin pilviin. Ja tiputus oli totaalinen.

Elin kolmekymppiseksi ihmetellen aina vilpittömästi, mistä hemmetissä melkein kaikissa lauluissa puhutaan – rakkaudesta, kaipuusta, ikävästä. Tietämättömyys ei silti poissulkenut esim. sitä, että olin silloin ollut vuosia naimisissa. Jälkikäteen käsittämättömältä tuntuu ihmisen kyky suojella pahimpia haavojaan. Oma selviytymiskeinoni traumoista oli elää muovista elämää. Kolmikymppisenä sitten räjähti. Oma itse tunki väkisin läpi kulisseista ja selviytymiskeinot eivät enää toimineet. Sain lapsen ja rakastuin. Perinteisesti ajatellen väärässä järjestyksessä. Ja kohtalokkain seurauksin.

Elämään on tuon käännekohdan jälkeen mahtunut kaksi miespuolista sielunkumppania. Jälkimmäinen on, kuten varmaan helposti arvattavissa, tuon alkuosan tekstin mies. Ihan uusi maailma on auennut. Täällä sattuu lujaa. Mutta muuta tapaa elää ei enää ole. Tietenkään kaikki ei pyöri miesten ympärillä. Moni muukin osa-alue elämässä on kokenut totaalisen muutoksen. Helvetin vaikeata on välillä ollut olla samaan aikaan murrosiässä, äiti, vastuullisessa työssä ja opetella hoitamaan omia asioitaan. Viidessä vuodessa on paljon tapahtunut ja muuttunut. Elämää on pitänyt ahmia, välillä naiiviuttani tyhmyyksiäkin tullut tehtyä. Samalla kuitenkin saanut elämäni ulkopuolisen silmin kohtuullisen moitteettomaan kuntoon. Silti vieläkin tuntuu siirtymävaiheelta. Ja minä niin keskeneräiseltä.

Eka

Tulossa: valivalia, paatosta ja muuta houkuttelevaa.

Enää ei tuntunut muiden blogeissa riekkuminen riittävän, joten täällä sitä ollaan. Asiantilan tajusin viimeistään siinä vaiheessa, kun olin niin koukuttunut tiettyjen ihmisten blogeihin, että mietin hieman huolestuneena heidän kuulumisiaan ollessani estynyt normaalista päivitysten tarkastustahdistani. Olen täällä todistanut vertaistukea parhaimmillaan ja haaveissani voisi tällainen "kaikenkokenut" nainen ehkä jopa antaa osuutensa tuohon soppaan. Ja toki tässäkin perimmäisenä tarkoituksena on pysytellä järjissä, vaikka sitten kirjoittelemalla.

En ole yhtään miettinyt miten ja mistä kirjoitan - arjesta ja oikeista tapahtumista vai enemmän tunteista ja fiiliksistä, enemmän vanhoja traumoja vai uusia haaveita. Se nyt kuitenkin on varmaa, että tajunnanvirtaa tulee olemaan, joten kielipoliisit ei ehkä saa täyttymystään täällä.

Otsikkokin kertoo, että ollaan vähän tilanteiden välissä. Isoja muutoksia on elämässä lähivuosina tullut tehtyä. Ekaa kertaa ihan omia päätöksiä. Osa jopa muiden toiveita vastaan, mikä oli kiltille tytölle ennenkuulumatonta. Nyt sitten edelleen päätöksiin tyytyväisenä, mutta vähän välitilassa. Mihin sitä elämäänsä sitten suuntaisi? Vai olenko ylipäätään itse ruorissa tai ratissa?