Antaudu tunteesi valtaan

Ihan täyttä syvyyksissä rämpimistä viimeiset kolme päivää. Rämpimisen lisäksi olen myös syönyt vähintään puolet lähikaupan antimista. Ja siitä vihdoin tajusin katsella kalenterin suuntaan - ai niin nyt on loppukuu taas. En ole ihan vielä sisäistänyt näiden 20 vuoden aikana tätä naiselliseuden tuskallista puolta (joo siis en ole 20 v ;)). Ehkä tätä on hankaloittanut vaihtelevuus eli, että läheskään aina ei ole näin vaikeaa. En tiedä pitäiskö huolestua, kun kotimatkalla toivoin hartaasti ja itku silmässä, että joku alkais aukoa mulle päätään jostain, että saisin oikein kunnolla purkautua... Voi raukka, joka sen kihisevän raivon ja itsesäälin ois saanut niskaansa. Nyt lenkin jälkeen mietityttää, että miten reunalla mennään siinä, että lähteekö multa ihan täysin tilanteet käsistä. Ehkä tossa on sama turvavyöhyke, kun siinä, että omiin lapsiinsa harva käyttää mitään järeitä kurituskeinoja, vaikka kaikki lapselliset varmaan tietävät, miten kireelle pinna saattaa välillä kiireessä ja väsymyksessä pamahtaa. Jotenkin se lopullinen napsahdus jää tulematta.
Jotenkin mä silti pidän ehdottomasti tästä omasta hiukan liioitellustakin tunteiden vuoristoradasta - siellä huipulla sitten kun on aivan ihanaa! Ja pohjalla yrittää muistaa, että parempia aikoja tulossa.

Huomenna reissuun. Ei pakattu. Ei vaihdettu rahaa. Tukka vielä likainen (istahdin juoksulenkin jälkeen tähän koneen ääreen). Ja ensin edessä tiukka duunipäivä. Miten näin aina...

Aurinkoista ja lämmintä (kerrankin!) Vappua kaikille!

Perjantaiblues

Elämä? Onko tämä sitä? - katsottiin tytön kanssa hauskat kotivideot ja tartu mikkiin. Mä fantasion Sami Hintsasesta ;) ja join kolme perjantaiolutta. Typy joi muumilimsaa. Miten sitä pitäs elää, kun tää on ihan nysväämistä. Toi lapsi on hienointa mun elämässä ja silti ikävöin koko ajan tästä muualle. Miksi mun pitää pelastaa miehiä? Kuka mut pelastaa? Itseä ei ilmeisesti kiinnosta. Olen diagnosoinut itsessäni sen, että viehätyn vain tietynlaisista miehistä – miten niitä kuvaisi, jotenkin ”on the edge” –tyyppejä. Karismaattisia, mutta itsetuhoisia ja arkeenkykenemättömiä? Isäni ja ukkini. Sieltähän niitä löytyy. Ukki tappoi lopulta itsensä. Isä ei sitten lopultakaan, tai ainakaan perinteisellä tavalla.

Ja miksi tää pyörii miesten ympärillä ylipäätään? Olen siitä usein sairaan vihainen ja pettynyt itseeni. Itse halusin erota. Itse halusin tämän itsenäisyyden. Itse halusin itseni. Ero oli ihan pakko joo. Mutta miksi nyt elämä ilman miestä on niin tyhjää. Eikö mun pitäis riittää? En tiedä onko muilla parisuhteettomassa tilanteessa olevilla samanlaista oloa. Olen totaalisen kyllästynyt siihen, että haluaisin niin kovin löytää The Miehen. Tunnen itseni onnettomaksi, kun jotenkin en osaa elää itsenäisenä. Sinkkuudesta kehotetaan nauttimaan (olettaen, että se on välitila ilmeisesti). Kaikki on lopulta yksin. Ei voi löytää rakkautta, jos ei ole täysin tyytyväinen omaan eloonsa. Se tulee sitten, kun olet valmis. Sitten vasta voi löytää, kun lopettaa etsimisen. Käy reippaasti ja avoimin mielin uusissa paikoissa, harrastuksissa jne. Plääh! Osa ohjeista vielä täysin ristiriitaisia. Minä haluan olla jollekin tärkein, minä haluan jakaa elämää, minä en halua olla itsenäinen, minä haluan hellyyttä, läheisyyttä ja kaikkea. Olin todella pitkään siinä uskossa, että kaikki normi-ihmiset, jotka parisuhteen haluavat saavat sen. Toki esim. Helsingin tilastot siitä miten paljon ihmisiä asuu yksin ovat hieman huolestuttavan suuria tämän uskon valossa. Muutaman kerran olen saanut epäilyjä, että rimani on korkealla. Ei, kun se on oikeastaan ihan helvetin matalalla - ei mitään erityisiä ulkonäkökriteerejä (heh, kovin lihavan miehen kanssa ois ehkä hiukan hankala harrastaa seksiä :)) , ei koulutuskriteerejä, ei erityisiä samisharrastustoiveita, ei väliä onko lapsia vai ei. Mutta myönnän, että toisaalta rima hipoo taivaita - pitää kolahtaa mulle. Se on aika problemaattista tämä nykypariutuminen, ainakin tällä toisella kierroksella. Esim. mulla oli jo se ydinperhe, enkä ole varma onko se konsepti jatkossa sopivin. Mulla on lapsi ja omat tulot. Perhe ja ystäviä. En tarvitse miestä mihinkään kovin järjellisiin tai perinteisiin juttuihin. Puhtaasti tunnepohjalta ja täysillä.

Täällä kärvistellään. Ikävöidään mahdottomia miehiä kipeämmin kuin uskoisi. Suhtaudutaan tulevaisuuteen välillä jopa arasti tai alistuneesti. Liian harvoin riehakkaasti ja toiveikkaasti. Oliko se minä, josta piti tulla mitä vaan?

Kevätleideilyä

Kevyempiin tunnelmiin päästiin illalla. Neidin kanssa kevätvaatteita ostamassa. Pelleiltiin sovituskopeissa ja saatiin yllättäviä kehujakin typyn päällä olleesta asustuksesta. Paljastin kehujalle, että vaatteet oli ex-miehen valitsemat ja hankkimat. Olin naimisissa aikamoisen tyylitaiturin kanssa. Toivon, että tyttö perii sen pettämättömän tyylitajun. Siihen sivujuonteena kuuluu ilmiömäinen kyky ostaa toisille täydellisen sopivia lahjoja. Sitä taitoa ihailin aina kovin ja sen hedelmistä pääsin itse usein aikoinaan nauttimaan. Itse yleensä yritän parhaani, mutta lopulta joudun osoittamaan rakkauttani ostamalla läheisille lahjoja, joista itse pidän. Kertoo ehkä jotain huonosta mielikuvituksesta tai eläytymiskyvyttömyydestä? Hassua, kun kumpaakin toki itse mielestäni omaan roppakaupalla :)

Mut miten se jalka nousikin niin kepeästi korkkareissa ja kevättakissa tuolla ilta-auringossa! Tuolla ihan ytimessä käyminen piristää mua lähes aina tolkuttomasti. Siemailin lopuksi lasin viiniä ja typy söi jäätelön, siinä ihan terdellä Espalla - ministi toki jäässä, mut pakko alottaa jo ulkokausi. Tuijottelin kepeästi kaikki mahdolliset mukavan näköiset tyypit. Eikös se Nicke Lignellkin aikoinaan bongannut Raakelinsa jostain kaffelta tämän tyttären kanssa? Muistan lukeneeni, että tytär oli kontannut koko ajan Nicken luo ja väkisinkin ottanut huomion. Hmm, toi typy on pikkusen varttunut siihen, mutta jotain muuta taktiikkaa voisi kyllä suostua koittamaan.

Kotimatkalla mietin varovasti, että jospa ei olla ihan niin syvällä enää. Oisko ollut vaan ohimenevä takapakki tarinassa. Jos vaan pysyisi toivo yllä, että sielunkumppaneita on olemassa ja kohdattavissa. Ja odotellessa voi nauttia elämästä näin. Keväällä toivoa on onneksi hiukan helpompi pitää yllä.

Aloin jo kirjoittaa mietteitä parisuhteettomuudesta ja toisen kierroksen ongelmista, mutta taitaa sittenkin olla paras jättää huomiseen. Nyt vielä pikkusen töitä ennen unia.

Ai niin, pahoittelut kaikkea muuta kuin keväisestä pohjasta! En ole yhtään perillä mistään pohjajutuista tai muistakaan tämän formaatin teknisistä hienouksista (vielä) ja musta on mulle aina musta.

Unia!

Se on minä joka murenee

Miten tulikin aloitettua juuri nyt. Melkein kuin olisin tahallisesti tehnyt tähän alkuun hiukan draamaa, jotta kirjoittaminen lähtisi paremmin käyntiin.

Aikamoiseen notkahdukseen itseni olen päästänyt pitkästä aikaa. Viikonlopulta löytyy puhelimen lähetetyistä pitkä viesti. Anelen, että ottaisi jotenkin elämäänsä – en vaadi mitään, siedän kaikki olosuhteet, opettelen tulemaan toimeen ihan pikkumurusella, kunhan ei tarvitse kokonaan luopua. Viestissä vaikutan jotenkin oudon vahvalta. Olen huomaamattani naamioinut viestin sellaiseksi, että se vaikuttaa vahvan naisen tarjoukselta: Tästä ei nyt sitten tullut mitään, mutta kun meillä on tämä arvokas ja kaunis yhteys välillämme, eihän hölmöt kokonaan hukata sitä. Keksitään joku keino jatkaa hallitusti, niin ettei raasta kumpaakaan liikaa. Jatkossa aion käyttäytyä kontrolloidusti, en huuda ja mesoa, en vaadi, ymmärrän että olet kriisissä ja isoissa vaikeuksissa. Ymmärrän senkin, että rakkaus ei aina riitä, jos olosuhteet mättävät. Viestin jälkeen hetken uskoin siihen itsekin ja teki jumppaan mennessä mieli halata kaikkia vastaantulijoita. Sitten se usko loppui. En minä ymmärrä edelleenkään miksi rakkaus ei riitä. Haluan pelastaa. Jos on päästävä eteenpäin, en pääse jos roikun toivossa. Rakastan liikaa, jotta voisin olla vielä ystävä.

Mistä notkahdus lähti? Viesti kuukausien sovitun hiljaisuuden jälkeen. Tuletko? Tulenhan minä. Siinä sylissä olisin antanut pelottavan paljon, jos vain olisin saanut sen jatkumaan. Missään ei ole niin rauha. Ikinä ei ole ollut kukaan niin lähellä. Ne neljä tuntia syöksivät minut jonnekin pilviin. Ja tiputus oli totaalinen.

Elin kolmekymppiseksi ihmetellen aina vilpittömästi, mistä hemmetissä melkein kaikissa lauluissa puhutaan – rakkaudesta, kaipuusta, ikävästä. Tietämättömyys ei silti poissulkenut esim. sitä, että olin silloin ollut vuosia naimisissa. Jälkikäteen käsittämättömältä tuntuu ihmisen kyky suojella pahimpia haavojaan. Oma selviytymiskeinoni traumoista oli elää muovista elämää. Kolmikymppisenä sitten räjähti. Oma itse tunki väkisin läpi kulisseista ja selviytymiskeinot eivät enää toimineet. Sain lapsen ja rakastuin. Perinteisesti ajatellen väärässä järjestyksessä. Ja kohtalokkain seurauksin.

Elämään on tuon käännekohdan jälkeen mahtunut kaksi miespuolista sielunkumppania. Jälkimmäinen on, kuten varmaan helposti arvattavissa, tuon alkuosan tekstin mies. Ihan uusi maailma on auennut. Täällä sattuu lujaa. Mutta muuta tapaa elää ei enää ole. Tietenkään kaikki ei pyöri miesten ympärillä. Moni muukin osa-alue elämässä on kokenut totaalisen muutoksen. Helvetin vaikeata on välillä ollut olla samaan aikaan murrosiässä, äiti, vastuullisessa työssä ja opetella hoitamaan omia asioitaan. Viidessä vuodessa on paljon tapahtunut ja muuttunut. Elämää on pitänyt ahmia, välillä naiiviuttani tyhmyyksiäkin tullut tehtyä. Samalla kuitenkin saanut elämäni ulkopuolisen silmin kohtuullisen moitteettomaan kuntoon. Silti vieläkin tuntuu siirtymävaiheelta. Ja minä niin keskeneräiseltä.

Eka

Tulossa: valivalia, paatosta ja muuta houkuttelevaa.

Enää ei tuntunut muiden blogeissa riekkuminen riittävän, joten täällä sitä ollaan. Asiantilan tajusin viimeistään siinä vaiheessa, kun olin niin koukuttunut tiettyjen ihmisten blogeihin, että mietin hieman huolestuneena heidän kuulumisiaan ollessani estynyt normaalista päivitysten tarkastustahdistani. Olen täällä todistanut vertaistukea parhaimmillaan ja haaveissani voisi tällainen "kaikenkokenut" nainen ehkä jopa antaa osuutensa tuohon soppaan. Ja toki tässäkin perimmäisenä tarkoituksena on pysytellä järjissä, vaikka sitten kirjoittelemalla.

En ole yhtään miettinyt miten ja mistä kirjoitan - arjesta ja oikeista tapahtumista vai enemmän tunteista ja fiiliksistä, enemmän vanhoja traumoja vai uusia haaveita. Se nyt kuitenkin on varmaa, että tajunnanvirtaa tulee olemaan, joten kielipoliisit ei ehkä saa täyttymystään täällä.

Otsikkokin kertoo, että ollaan vähän tilanteiden välissä. Isoja muutoksia on elämässä lähivuosina tullut tehtyä. Ekaa kertaa ihan omia päätöksiä. Osa jopa muiden toiveita vastaan, mikä oli kiltille tytölle ennenkuulumatonta. Nyt sitten edelleen päätöksiin tyytyväisenä, mutta vähän välitilassa. Mihin sitä elämäänsä sitten suuntaisi? Vai olenko ylipäätään itse ruorissa tai ratissa?