Elämä? Onko tämä sitä? - katsottiin tytön kanssa hauskat kotivideot ja tartu mikkiin. Mä fantasion Sami Hintsasesta ;) ja join kolme perjantaiolutta. Typy joi muumilimsaa. Miten sitä pitäs elää, kun tää on ihan nysväämistä. Toi lapsi on hienointa mun elämässä ja silti ikävöin koko ajan tästä muualle. Miksi mun pitää pelastaa miehiä? Kuka mut pelastaa? Itseä ei ilmeisesti kiinnosta. Olen diagnosoinut itsessäni sen, että viehätyn vain tietynlaisista miehistä – miten niitä kuvaisi, jotenkin ”on the edge” –tyyppejä. Karismaattisia, mutta itsetuhoisia ja arkeenkykenemättömiä? Isäni ja ukkini. Sieltähän niitä löytyy. Ukki tappoi lopulta itsensä. Isä ei sitten lopultakaan, tai ainakaan perinteisellä tavalla.
Ja miksi tää pyörii miesten ympärillä ylipäätään? Olen siitä usein sairaan vihainen ja pettynyt itseeni. Itse halusin erota. Itse halusin tämän itsenäisyyden. Itse halusin itseni. Ero oli ihan pakko joo. Mutta miksi nyt elämä ilman miestä on niin tyhjää. Eikö mun pitäis riittää? En tiedä onko muilla parisuhteettomassa tilanteessa olevilla samanlaista oloa. Olen totaalisen kyllästynyt siihen, että haluaisin niin kovin löytää The Miehen. Tunnen itseni onnettomaksi, kun jotenkin en osaa elää itsenäisenä. Sinkkuudesta kehotetaan nauttimaan (olettaen, että se on välitila ilmeisesti). Kaikki on lopulta yksin. Ei voi löytää rakkautta, jos ei ole täysin tyytyväinen omaan eloonsa. Se tulee sitten, kun olet valmis. Sitten vasta voi löytää, kun lopettaa etsimisen. Käy reippaasti ja avoimin mielin uusissa paikoissa, harrastuksissa jne. Plääh! Osa ohjeista vielä täysin ristiriitaisia. Minä haluan olla jollekin tärkein, minä haluan jakaa elämää, minä en halua olla itsenäinen, minä haluan hellyyttä, läheisyyttä ja kaikkea. Olin todella pitkään siinä uskossa, että kaikki normi-ihmiset, jotka parisuhteen haluavat saavat sen. Toki esim. Helsingin tilastot siitä miten paljon ihmisiä asuu yksin ovat hieman huolestuttavan suuria tämän uskon valossa. Muutaman kerran olen saanut epäilyjä, että rimani on korkealla. Ei, kun se on oikeastaan ihan helvetin matalalla - ei mitään erityisiä ulkonäkökriteerejä (heh, kovin lihavan miehen kanssa ois ehkä hiukan hankala harrastaa seksiä :)) , ei koulutuskriteerejä, ei erityisiä samisharrastustoiveita, ei väliä onko lapsia vai ei. Mutta myönnän, että toisaalta rima hipoo taivaita - pitää kolahtaa mulle. Se on aika problemaattista tämä nykypariutuminen, ainakin tällä toisella kierroksella. Esim. mulla oli jo se ydinperhe, enkä ole varma onko se konsepti jatkossa sopivin. Mulla on lapsi ja omat tulot. Perhe ja ystäviä. En tarvitse miestä mihinkään kovin järjellisiin tai perinteisiin juttuihin. Puhtaasti tunnepohjalta ja täysillä.
Täällä kärvistellään. Ikävöidään mahdottomia miehiä kipeämmin kuin uskoisi. Suhtaudutaan tulevaisuuteen välillä jopa arasti tai alistuneesti. Liian harvoin riehakkaasti ja toiveikkaasti. Oliko se minä, josta piti tulla mitä vaan?
2 kommenttia:
Sama juttu mullakin noiden kriteerien kanssa; periaatteessa ei mitään sen kummempia - paitsi että täytyy kolahtaa. Muuten ei tule mitään! Tuo kolahduspakko taitaa vaan loppuviimein karsia aika paljon enemmän ehdokkaita kuin mitkään kriteerilistat konsanaan. Mutta minkäs teet :)
Siina meillä on kyllä eroavaisuutta, että mulla ei ole mikään hinku saada elämääni mies. Mulla pitää olla joku kohde tunteilleni, ennen kuin alan toivomaan ja haaveilemaan että kunpa pääsisin kainaloon ja saisin jakaa ajatuksiani ja arkeani. Ellei kohdetta ole, niin sitä hinkuakaan ei synny, vaan viihdyn kyllä yksinkin. No lapsen kanssa tietysti, mutta siis ilman miestä. Mutta olenkin ollut kyllä aina siinä mielessä tietyllä tapaa "itseriittoinen", etten kaipaa seuraa/seuralaista/seurustelusuhdetta ihan vain siksi että tuntisin itseni vajaaksi ilman sitä.
Tämä on varmaan sellainen perusluonnekysymys, jota voi ehkä vähän kehittää puoleen tai toiseen, mutta joka kuitenkin on ihmisessä aika tiukasti. Jotkut kaipaavat koko ajan itselleen sitä toista puolikasta, toiset vain silloin kun sen toiveen voi kohdistaa johonkin tiettyyn henkilöön.
Min en nyt onnistu kommenteissa- en tänne omaani (kommentoin nimittäin tuota A:n kommenttia jo viikonloppuna) eikä toisille. Jostain syystä ne ei sitten ikinä tule läpi. Yritän kuitenkin taas...
Joo, olen itsestäni kyllä miettinyt, että olen tosi parisuhdeihminen - olen usein ihan hajalla siitä, kun ei ole sitä jotain tiettyä, jota ihailla ja jolta saisi lämpöä. Kiukuspäissäni päätän kostaa maailmalle olemalla k-o-k-o loppuelämän ilman läheisyyttä ja seksiä ;) Maailmahan siitä menis varmaan ihan tolaltaan...
Mutta jos ihan tosissaan puhutaan, niin mulla tuli yllättäen niin haikeet ja vaikeet fiilikset tosta tapaamisesta viime viikonlopulta, että se purkautuu jotenkin tollasena yleisenä kaipuuna. Vaikka se kohde on oikeesti just tietty. Tällä hetkellä on sellanen olo, että en tajua miten ikinä pystyn ihastumaan tai rakastumaan. Tämä on eroon jälkeen aika uutta, koska pitkään prosessoin juttujani (tai hautasin niitä?) ihastumalla koko ajan. Ja aina olin vääntämässä niistä miehistä itselleni loppuelämän kumppania. Onneksi kaikki on kaatunut mahdottomuuteensa. Ehkä ihan tervettä käydä tällainen vaihe läpi. Ja sitten toivottavasti joskus "valmiina" ;) seota taas johonkin.
ps. Tänään bussipysäkillä mietiskelin tota mainitsemaan seksi ja pyöreä mies -asetelmaa. Ja muistelin vilkasta seuraelämääni taannoin. Eräs mies oli kaikin "järjellisin" puolin kiinnostava, mutta sillä oli sellanen ihan jumalaton kaljamaha (jouduin syrjäsilmällä sitä välillä tuijottelemaan, kun sen piukeus jotenkin omituisesti myös mua innosti ;)) Mutta kun parien treffien jälkeen mies selkeesti halus fyysisempää kontaktia, niin jänistin kokonaan. En ole yhtään ulkonäkörasisti mielestäni, mutta kyllä se maha oli silloin jotenkin piste i:n päälle. Ja siis onhan se ehkä ihan fakta, että kun itse on aika liikkuvaa sorttia, niin ehkä ne kaikkein muhkeimmat sohvaperunat ei ole mulle sopivimpia.
Lähetä kommentti