Se on minä joka murenee

Miten tulikin aloitettua juuri nyt. Melkein kuin olisin tahallisesti tehnyt tähän alkuun hiukan draamaa, jotta kirjoittaminen lähtisi paremmin käyntiin.

Aikamoiseen notkahdukseen itseni olen päästänyt pitkästä aikaa. Viikonlopulta löytyy puhelimen lähetetyistä pitkä viesti. Anelen, että ottaisi jotenkin elämäänsä – en vaadi mitään, siedän kaikki olosuhteet, opettelen tulemaan toimeen ihan pikkumurusella, kunhan ei tarvitse kokonaan luopua. Viestissä vaikutan jotenkin oudon vahvalta. Olen huomaamattani naamioinut viestin sellaiseksi, että se vaikuttaa vahvan naisen tarjoukselta: Tästä ei nyt sitten tullut mitään, mutta kun meillä on tämä arvokas ja kaunis yhteys välillämme, eihän hölmöt kokonaan hukata sitä. Keksitään joku keino jatkaa hallitusti, niin ettei raasta kumpaakaan liikaa. Jatkossa aion käyttäytyä kontrolloidusti, en huuda ja mesoa, en vaadi, ymmärrän että olet kriisissä ja isoissa vaikeuksissa. Ymmärrän senkin, että rakkaus ei aina riitä, jos olosuhteet mättävät. Viestin jälkeen hetken uskoin siihen itsekin ja teki jumppaan mennessä mieli halata kaikkia vastaantulijoita. Sitten se usko loppui. En minä ymmärrä edelleenkään miksi rakkaus ei riitä. Haluan pelastaa. Jos on päästävä eteenpäin, en pääse jos roikun toivossa. Rakastan liikaa, jotta voisin olla vielä ystävä.

Mistä notkahdus lähti? Viesti kuukausien sovitun hiljaisuuden jälkeen. Tuletko? Tulenhan minä. Siinä sylissä olisin antanut pelottavan paljon, jos vain olisin saanut sen jatkumaan. Missään ei ole niin rauha. Ikinä ei ole ollut kukaan niin lähellä. Ne neljä tuntia syöksivät minut jonnekin pilviin. Ja tiputus oli totaalinen.

Elin kolmekymppiseksi ihmetellen aina vilpittömästi, mistä hemmetissä melkein kaikissa lauluissa puhutaan – rakkaudesta, kaipuusta, ikävästä. Tietämättömyys ei silti poissulkenut esim. sitä, että olin silloin ollut vuosia naimisissa. Jälkikäteen käsittämättömältä tuntuu ihmisen kyky suojella pahimpia haavojaan. Oma selviytymiskeinoni traumoista oli elää muovista elämää. Kolmikymppisenä sitten räjähti. Oma itse tunki väkisin läpi kulisseista ja selviytymiskeinot eivät enää toimineet. Sain lapsen ja rakastuin. Perinteisesti ajatellen väärässä järjestyksessä. Ja kohtalokkain seurauksin.

Elämään on tuon käännekohdan jälkeen mahtunut kaksi miespuolista sielunkumppania. Jälkimmäinen on, kuten varmaan helposti arvattavissa, tuon alkuosan tekstin mies. Ihan uusi maailma on auennut. Täällä sattuu lujaa. Mutta muuta tapaa elää ei enää ole. Tietenkään kaikki ei pyöri miesten ympärillä. Moni muukin osa-alue elämässä on kokenut totaalisen muutoksen. Helvetin vaikeata on välillä ollut olla samaan aikaan murrosiässä, äiti, vastuullisessa työssä ja opetella hoitamaan omia asioitaan. Viidessä vuodessa on paljon tapahtunut ja muuttunut. Elämää on pitänyt ahmia, välillä naiiviuttani tyhmyyksiäkin tullut tehtyä. Samalla kuitenkin saanut elämäni ulkopuolisen silmin kohtuullisen moitteettomaan kuntoon. Silti vieläkin tuntuu siirtymävaiheelta. Ja minä niin keskeneräiseltä.