Tänk om jag har fel

Takaisin täällä. Keväällä tuli totaalinen ahdistus ja sitä myötä blokki tästä "paljaana olosta". Pelkäsin jostain syystä kovin, vaikkakin aika kohdentumattomasti, että joku tunnistaa minut. Kuka se joku voisi sitten olla ja kelle en kirjoituksiani haluaisi näyttää? En tiedä, mutta kirjoittamiseen tuli ylittämätön kynnys heti alkuunsa. Kesän aikana huomasin, että en muista tunnelmia, kokemuksiani ja niitä mahdollisia satunnaisia ahaa-elämyksiäni ellen kirjoita ja haluaisin kovin muistaa. Uskon ehdottomasti kirjoittamisen asioita selkeyttävään voimaan. Perinteinen päiväkirja tuntuu kuitenkin jotenkin liian hitaalta välineeltä - kirjoittelen aika nopeasti koneella vs. käsin ja kone on aika pitkälti aina mukana. Tämä jakaminen on tässä vaan uusi ja hiukan ristiriitainen aspekti. Ristiriitainen siinä mielessä, että paljauden ja itsensä alttiiksi laittamisen pelottavuuden vastakohtana toisten teksteistä saan itse usein paljon iloa, tuttuuden tunnetta ja lohdutusta. Jospa joku vastavuoroisesti ilahtuisi näistä minun. Siksi pistän vaatimattoman lusikkani uudestaan soppaan.

Sopasta puheenollen, en ole edelleenkään sisäistänyt avioeron jälkeen sitä, että voin tehdä itselleni lapsen poissaollessa myös hyvää ruokaa sen sijaan, että hotkin hätäpäissäni leipiä, pikaisia pastoja jne. Jotenkin tuntuu niin vajaavaiselta kokata pidemmän kaavan kautta ja sitten ei kukaan ole jakamassa "ponnistelujen" tulosta. Sitä paitsi tekemäni ruoka ei minusta maistu ikinä kovin erityiseltä - ainakaan heti, esim. seuraavana päivänä kyllä. Ja siis en usko olevani mikään hirvittävän huono kokki ja pidän hyvästä, huolella tehdystä ruoasta yleisesti ottaen tosi paljon. Jotenkin se valmistusprosessi vie osittain ilon ja innon syömisestä? Tänään kuitenkin inspiroiduin kokkaamaan itselleni - helppoa ja vaivatonta ruokaa tosin, mutta ainakin edes lämmintä. Lopputulema oli juuri kuvailemani. Hekumoin eilisestä asti mielessäni ihanasta kermaisesta kanttarellikastikeesta ja hyvistä perunoista. No nyt ne sitten äsken, äkkiä ja puolihuomiossa, vetäsin ilman suurempia nautinnonväristyksiä. Kanttarellit ovat yksi erityissuosikkejani, joten kenen tahansa muun (no joo lähes) kastike olisi moisia aikaansaanut helpostikin. Hölmöä omata tällainen oma ruoka -antipatia.

Typynen menee tiistaina kouluun. Jännää ja hiukan itkettävää. Päiväkodin kevätjuhlissa katselin hämmentyneenä, kun osa vanhemmista nyyhki kouluunmenevien esityksessä. Minuun ei jotenkin uppoa (hemmetin viivi, tästä verbistä tulee nykyään automaattisesti sanapariksi mieleen "mokkakikkeli" - pervoa!) niin tarkoitushakuinen touhu tai sitten satuin olemaan jotenkin poikkeuksellisen kyynisellä tuulella - lapset oli laitettu ruusut kädessä riviin laulamaan jotakin uskonnollissävytteistä laulua, jossa pyydettiin varjelua koulutielle ja muualle. Sen sijaan nyt kun katselin tuota uudenkarheaa, pientä koulureppua roikkumassa ovenkahvassa tiistaita odottamassa, pääsi pikkuinen itku. Onko se jo niin iso.

Toivottavasti mulla ei mene pupu taas pöksyyn kirjoittamisessa. Tämä on kuitenkin aika kivaa.