Johtui se blokki muustakin. Hiukan oikeastaan nolottaa ja ahdistaa, mutta kerrotaan kuitenkin. Ihastuin tulisesti kevään lopulla. Puolittain järjestetysti tapasin karismaattisen miehen, jolla tiesin olevan etsinnässä nainen elämäänsä. Ihastus syttyi ensisilmäyksellä. Ja molemmin puoleisesti – jos jotain, niin osaan vetää show’ni hyvin. Mies oli aika erilainen kuin aiemmat ihastukset, monella tavalla. Mutta yhtä kaikki tuntui aidosti tosi kiinnostavalta ja viehättävältä. Halusin tehdä selvän pesäeron kevyisiin suhteisiin ja aloitimme rauhallisen etenemisen (selkokielellä: seksiä siis pidättelin jonkun aikaa). Hyvin nopeasti show-naiseuteni rapisi ja minusta tuli epävarma, hylkäämistä pelkäävä pikkutyttö: TYKKÄÄKÖ SE MUSTA? Lähes kaikki huomio meni siihen, kun mietin tykkääkö se ja vaikka tykkäsikin aluksi, niin onko sen ihastuminen hiipunut jne. Tämä on minun helmasyntini näissä suhdeyritelmissäni aina – en keskity tarpeeksi siihen, että rauhassa tutustuisin ihmiseen ja kuulostelisin miltä minusta itsestäni tuntuu. Haluan vain, että minusta pidetään eikä ikinä hylätä. Järjellä tajuan, että vaikka intuitiivinen ensi-ihastuminen onkin tärkeä, niin vasta tutustumalla ajan kanssa voi toiseen todellisesti rakastua ja mahdollisesti alkaa rakastaa. Haihattelen vahingossa jo vaikka mistä (ihme etten nytkin harjoitellut salaa ”uutta” nimeäni kirjoittamaan) ja vahingossa ripustaudun. Tavattiin paljon: kahden, lasten kanssa, sukujakin. Äh, lapset harmittaa nyt – vaikka silloin tuntui luontevalta ja otin suurena luottamuksen osoituksena, että mies jossain vaiheessa ehdotti tapaamista, koska on pitänyt hyvin suojattuina lapsiaan. Tavattiin monenlaisissa tilanteissa. Oli aina hyvä olla yhdessä. Mutta aina kun ei oltu yhdessä, hypin seinille – onko mikään totta? Miksei se jo soita tai edes kirjoita mitään? Onko se hylännyt mut?? Pistettä ei olla pantu. Vielä. Rakentavasti ei olla kyetty keskustelemaan asiasta. Kumpaakin ahdistaa. Käyttäydyn kaikkea muuta kuin tasa-arvoiseen kumppanuuteen kykenevä nainen.
Tein tunnelukko-testin (kiitos Sola – jos joskus löydät taas tänne takaisin). Olen ennenkin aiheeseen törmännyt. Hylkäämisen pelko on minulla poikkeuksellisen määräävä piirre. Lapsuudessani on kipeitä, hylkäämiseen liittyviä tapahtumia, jotka kummittelevat taustalla. Testin kuvaus ko. tunnelukosta tuntuu erittäin tutulta. ….”Koet suhteisiin kuuluvat tavalliset erotilanteet ahdistaviksi etkä luota siihen että suhde kestäisi erot. Tulkitset herkästi toisen tekemisiä tai tekemättä jättämisiä eroaikeiksi ja saatat ylireagoida niihin, vaikkapa siihen kun toinen ei vastaa puheluusi tai tekstiviestiisi. Saatat ajatella, että jos toinen ei ole kanssasi nyt, hän ei kohta ehkä ole kanssasi lainkaan. Vaikka suhde olisi vakaa, se luultavasti tuntuu vain väliaikaiselta - ikään kuin se olisi koko ajan vaakalaudalla. Saatat itse epätoivoissasi uhata erolla, ikään kuin testataksesi odotustasi - joko suhde nyt päättyy.”…..
Toisaalta mietin myös, että onko tarpeeni löytää kumppani niin voimakas, että en kauheasti välitä kuka kohde on, vaan pusken vain hampaat irvessä parisuhdetta ja uusperhettä kokoon. Kohtalaisen pelottava skenaario tämä! Ahdistaako minua sittenkin eniten sen takia, että itsekin jotenkin tajuan, että ei meillä tule onnistumaan ja silti väkisin väännän ja roikun. Halusinko alun perinkin vain hurmata taas uuden miehen? Välillä ainakin tekee selkeästi mieli heittää hanskat tiskiin ja valloittaa uusi mies – se on paljon helpompaa kuin kohdata kaikki nämä omat kipupisteet. Tunnun niin älyttömän epäkypsältä. Pelottaa vietävästi, että satutan toista omaa pienuuttani ja kypsymättömyyttäni. Mieskin on kovin herkkä ja koviakin kokenut. Välillä tuntuu, että olen vaarallinen muille ja itselleni, joten minun kannattaisi pysyä erittäin kaukana kaikista uusista ihmisistä. Ja kuitenkin kaikkein kipeimmin elämääni haluaisin rakastavan, pysyvän kumppanin. Haaveeni ovat melkoisen perhekeskeisiä. Erostani on jo vuosia. En tiedä miten kauan tasapainoisen itsenäisen minän kokoaminen voi kestää?
Eron jälkeisten suhdeyritelmieni kohteet ovat olleet lähinnä varattuja tai sitten niitä joista en ole itse kovinkaan välittänyt (yrittänyt kovin ihastua, kun minuun ollaan oltu ihastuneita). Molempiin varattuihin kohteisiini olen ollut ”rakastunut”. Olen ollut niissä suhteissa tavallaan vaativa ja rohkea – riehunut ja halunnut. ”Tavallaan” on tuossa lauseessa tärkeä sana. Ja aina miehet ovat pysyneet ja kestäneet kaiken ja aina vaan pitäneet minua jalustalla. Ja jalustalla on helppo pitää sellaista, jota ei tarvitse kohdata ihan tosissaan ja jonka suhteen on aina hiukan huono omatunto: kun se ”rakastaa” niin paljon ja itse ei pysty lupaamaan ikinä sille sitä mitä se ”haluaa”. Lastani en sentään muuten ole näihin sekoittanut – muutamaa poikkeusta lukuunottamatta (tämä kesäinen ja yksi aiempi vakavamman tuntuinen tapaus).
Tässä siis minun kevään ja kesän kiihdyttävin osuus - ja samalla osasyy kirjoittamisblokkiin. Ilmat kesälomalla oikeastaan suosivat – satuin olemaan yleensä sopivassa kohdassa Suomea. Urheilin liian vähän, söin liikaa, join liikaa, remontoin kotia ja tapasin ystäviä & sukua. Syksy ja arki tuntuvat oikein hyvältä, uuden alulta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti