Game over

Edellinen aiheeseen liittyvä kirjoitus oli vielä preesensissä. Nyt tuoreessa imperfektissä. Sen kunniaksi pientä kertausta haikailevalle pikku-päälleni vielä.

Koko kesän siis otin vaihteeksi huonoa kohtelua vastaan. Vaikka puolustuksesi on sanottava, että eihän sitä tajua välttämättä kuin tosi pikkuhiljaa. Tulee enemmän ja enemmän juttuja, jotka eivät ihan täysin mene kuten olisi toivottavaa, joutuu mietiskelemään tihenevään tahtiin, että eihän voi löytää just täydellistä miestä, että unelmista saa maksaa hinnan, ja lopulta tajuaa, että ei oikein kehtaisi kertoa ystävilleen miten tuoreessa rakkaussuhteessa kohdellaan. Siinä kohtaa hälytyskellot. Vedän puoleeni ilmeisesti miehiä, joilla herää vastustamaton halu nujertaa mut jotenkin. Vedän kyllä sitten muunkinlaisia, onneksi. Niissä roikunkin sitten loppuun asti. Mutta nyt kuitenkin oli tosi helpottava huomata, että mulle on kehittynyt terve käsitys siitä, että minun ei tarvitse tyytyä huonoon ja minua ei saa kohdella huonosti. Paljon on vielä opittavaa – reaktionopeudessa ois edelleen parantamisen varaa ja vaikka olisi ehkä aiheellista, en heittäytynyt yhtään hankalaksi lopussakaan. En ihaile rettelöintiä, mutta välillä mietin, että pitäisikö munkin joskus oikein kunnolla pimahtaa ja vaatia kunnon kohtelua. Pulppuan aina ymmärrystä toisen menneisyyden traumoja ja nykyhetken ongelmia kohtaan ja unohdan sen, että mua itseä sattuu ruma kohtelu ja unelmien hajoaminen. Ja mullakin on niitä traumoja riittämiin, jo ennestään.

Kesän suhde tuli tuossa ehkä puitua aika yksipuolisesti ja täältä loppumisen kantilta. Olihan siinä hetkensä. Kova, kova ihastuminen. Kesän alkuun ja ihastumiseen, ainakin osittain. Herkkä, varovainen ja niin kuolettavan eläimellinen mies. Eläin olikin sitten kovin rikkinäinen sellainen. Ja reagoi alistamalla ja arvostelemalla, kun tunsi että ei ole vahvoilla. Että ei ehkä riitäkään. Eihän sitä pysty toiselle vakuuttamaan, että toinen riittää, jos se ei itse siihen usko.

Hemmetti, kun mun elämä on koko ajan kantapään kautta oppimista. Kaikenlaista on kokeiltu myös näissä suhdekuvioissa. Vaikka asiat olisivat ”paperilla” kuinka hienosti eli miehellä oli hyvä työ, kivoja ystäviä, suloiset lapset, hyvät välit menneisyyteen, rahaa, aikaa ja suuri halu ja kyky palvoa elämänsä naista. En pystynyt pusertamaan ihastumista ulos itsestäni ja inhosin itseäni, kun en heti tajunnut lopettaa. Ja toisaalta vaikka asiat olisivat ”paperilla” aika, hmm, kehnosti, niin minun superihastumisen piti riittää voittamaan kaikki esteet, jopa se, että vastapuolella lopahti usko täysin. No ei riittänyt ei.

Mietin muuten sellaista teoriaa, että toteutanko nyt jotain lopullista synninpäästörituaalia siitä, että jätin aviomieheni aikoinaan. Antaudun mahdottomiin suhteisiin ja tulen jätetyksi - itse en yleensä tee aloitetta lopettamiseen, vaan hakkaan päätä seinään loppuun asti. Kerta kerran jälkeen. Ei yleensä tunnu tietysti oikein missään, kun en ole täysin tunteella mukana, mutta silti vaikuttaa mieleen ja itsetuntoon. Teoriaa tukee eron toinen osapuoli – montakohan naista ex on jättänyt yleensä viikon, kahden tapailun jälkeen antamatta mitään mahdollisuutta tutustua kunnolla, selvitellä asioita tms.? Ainakin yli kymmenessä mennään. Miksei eronneisiin ihmisiin voisi laittaa jotain varoitustarroja? ”Keskellä erokriisiä - erityisesti herkät ihmiset pysytelkää kaukana”. Luonnonlakina nuo kaikkein akuuteimmat kriisipesäkkeet ovat tosi vetoavia avoimuutensa ja haavoittuvuutensa takia - yritä siinä sitten meitä vastustaa :) Vaikka no omalta kohdaltani tuo aika on onneksi ohi. Mutta erokriisi voi kyllä jälkioireilla kokemuksieni mukaan pahastikin vielä vuosikausien jälkeen.

Tänään konkretisoitui kaksi matkasuunnitelmaa. Ihanaa!